Peikko-täti pääsi lehteen

Marjahilla Mäkivirvilällä oli tänään todella huono päivä. Kaikki alkoi siitä, kun hän saapui kylään ystävättärensä Lutukka Kantokäävän luo. Hän oli tähdännyt käyntinsä sopivasti päiväsumpin aikaan, sillä Lutukka oli maan mainio leipuri eikä yleensä kitsastellut pikkuleipien kanssa.

Lutukka olikin keittänyt pannullisen vahvaa männynkäpysumppia ja laittanut pannun viereen vadillisen vastaleivottuja karpalotäytteisiä humpsuja. Marjahillan saavuttua hän kattoi pöydälle toisenkin kupin, ja niin alkoi ystävysten sumppihetki.

Puhe kääntyi hetimmiten Me olevaiset-lehden uusimpaan numeroon. Lutukka kertoi Peikko-tädin päässeen oikein koko aukeman juttuun, jossa häntä haasteltiin rohkean elämänmuutoksen takia. Marjahilla vetäisi kupillisen sumppia väärään kurkkuun, ja juoruilu keskeytyi valtavan yskänpuuskan ajaksi.

Köhittyään sumpit kurkustaan pyysi Marjahilla Lutukkaa lukemaan jutun lehdestä ääneen. Hän oli itse nyt niin voimaton, ettei jaksaisi edes sivua kääntää. Lutukka otti lehden ja alkoi lukea:

Olemme nyt Pahtarovan uuden Metsänwartian ja tulevan postineidin kotona Sarviharjussa. Kerrohan meille, Peikko-täti, kuinka päätit vielä näin varttuneessa iässä opiskella itsellesi uuden ammatin ja ottaa toisenkin toimen sen lisäksi?

- En ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään liian varttuneeksi (siinä se on kyllä ihan oikeassa, puuskahti Marjahilla ääni käheänä), ja kun Metsänwartiakoulutus alkoi viime syksynä Kierisvaaran yliopistossa, päätin hakea paikkaa kurssilta.Yllätyksekseni pääsinkin sinne ensi yrittämällä.

Aloin heti valmistuttuani remontoida alakerran tuvasta Metsänwartian konttoria. Kun Pahtarovan sanomissa sitten etsittiin uutta postinhoitajaa ja postikonttorin paikkaa, niin ajattelin että kyllä kai siinä menee postikin samassa. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Olet jotenkin erinäköinen kuin ennen, mitä sinulle on tapahtunut? Vai onko hehkeä ulkomuotosi pelkästään elämänmuutoksen ansiota? (Kräähhähhhääh, sanoi Marjahilla, ja muuttui omituisen väriseksi kasvoiltaan.)

- No täytyy tunnustaa, että kävin pienellä lomalla Kivitunturin kylpylässä. Tunsin tarvitsevani hieman lepoa ja hemmottelua ennen kuin aloitan työt toden teolla. (Olisit käynyt samantien jo kauneusleikkauksessakin, kröhisi rva Mäkivirvilä itsekseen.) Kävin kampaajalla pitkästä aikaa ja sen päälle shoppailemassa, se oli ihan virkistävä kokemus!

On kunnioitettava saavutus kouluttaa itsensä uuteen ammattiin aikuisella iällä, ja ryhtyä sen jälkeen peräti kahteen uuteen toimeen yhtä aikaa. Se vaatii rohkeuden lisäksi myös aimo annoksen monitaituruutta ja päättäväisyyttä. (Kröööhhöhööääääh, sanoi Marjahilla ja vihersi jo täysin havaittavasti.) Me olevaiset- lehti haluaa toivottaa sinulle, Peikko-täti, onnea ja menestystä uudessa ammatissasi. Uskomme, että lukijammekin yhtyvät näihin toivotuksiin. (Pyhhyhhyh ja pyh!)

- Suuret kiitokset toivotuksista! Lupaan laittaa Pahtarovan Sanomiin ilmoituksen postin avajaisista, kaikki ovat silloin tervetulleita kakkusumpeille. (Minä en ainakaan sinne mene, kähähti Marjahilla, vaikka itse asiassa odottikin jo postin avajaisia. Sinne tulisi kuitenkin kunnanjohtaja Närvänä ja kunnansihteeri Tuhkelo sekä koko Pahtarovan kerma. Ehkä sittenkin, mutta ihan vähäksi aikaa vain.)

Peikko-täti oli myös lukenut Me olevaisten uusimman numeron, eikä voinut olla hymyilemättä itsekseen. Hän oli ihan varma siitä, että jossain päin Pahtarovaa olisi tällä hetkellä ainakin yksi olevainen tikahtumaisillaan kiukkuun ja kateuteen. Peikko-täti jatkoi iltasumpin juontiaan, ja aurinko laski pikkuhiljaa Sarviharjun taakse.

Marjahilla Mäkivirvilän kurkkua karvasteli pitkään tapauksen jälkeen. Sitäkin enemmän kirveli rouvan mieltä. Mitä niin ihmeellistä siinä Peikko-tädissä muka oli, että piti ihan lehteen haastatella? Mokoma omituinen vanhapiika omituisine harrastuksineen ja omituisine kavereineen! Ei voinut edes mennä mihinkään tavallisiin töihin, vaan piti hankkia tuommoinen omituinen virka. Ei se ole mitään naisten hommaa, metsien wartiointi. Miten se muka aikoo ehtiä siinä vielä postiakin pitää? Omituinen tyyppi, sanon minä. Todella omituinen.

------------------------

Selitystä:

Peikko-tädin oli aika saada uusi villapaita entisen rytkyn tilalle. Käytin siihen valmiita putkineuloksia, jotka yhdistin ompelemalla. Virkkasin hieman koristetta helmaan ja kauluksen reunaan, johon kiinnitin lopuksi muutaman napin. Paitaan meni aika lailla FrayStay-lientä ja liimaa, koska neuleella on paha tapa purkautua kun sitä leikkelee.

Helman viimeistelyyn olisin tarvinnut 5 pientä neulepuikkoa, mutta kun en omista sellaisia, piti taas yrittää keksiä jokin ratkaisu. Askartelulaatikosta löytyi Tiimarin punaisia puisia pääsiäistipuja, jotka tökätään tikun nokassa rairuohon sekaan. Tikut olivat muovilla päällystettyä rautalankaa, ja juuri sopivan vahvuiset puikoiksi. Tempaisin viideltä tipulta tikun pepusta, ja siirryin villapaidan kimppuun. Pääsiäistiputikut toimivat kutimina ihan hyvin.

Peikko-täti joutui käymään meikkaajalla, koska hänen nenänsä oli kärsinyt kamalia vaurioita. Siitä oli lähtenyt väri, ja ensin paikkasin valkoista laikkua ihan väärillä maaleilla. Lopulta nenä oli haalean violetti, ja se teki Peikosta ihan sairaan näköisen. Pesin taudin pois nenästä ja vaihdoin maaleja, ja tulos oli edellistä huomattavasti parempi. Ehostuksen jälkeen Peikko-täti on kovin ruskettunut, ja huulet ovat vähän liian punaiset. Mutta parempi liikaa väriä kuin ei mitään väriä. Tai jotenki sillee.

Viimeiseksi laitoin Tädin kuontalon ojennukseen hiuslakalla, ja niin Täti olikin valmis Me olevaiset-lehden haastatteluun.