Keittiö taitaa olla valmis

Siinähän se taas viikonloppu vierähti leikkiessä. Kaivelin kaikki Peikon vanhat keittiökamppeet esille ja yritin sovittaa niitä paikoilleen. Hyllyjä oli liian vähän, koska se alkuperäinen astiakaappi oli nyt kokonaan poissa kuvioista ja uusiakin tavaroita oli kummasti kertynyt jostain.

Niinpä väsäsin Peikko-tädin keittiöön pari hyllyä lisää. Sitten vääntelin rautalangasta kymmenen uutta seinäkoukkua entisten naulojen sijaan. Tai siis en tietenkään vääntänyt, vaan Tätihän haki ne taidetakoja Rautaselta, Pahtarovan sepänpajalta. Muutamia uusia pikkujuttuja tein myös, niistä yritän muistaa mainita, kun kuvissa kohdalle sattuvat.

Tässä yleiskatsaus keittiöön:

Kaulakorut kuvan oikeassa laidassa ovat myös tämän illan tuotoksia, samoin se "takorautateline", josta ne roikkuvat. Kynttilän leikkasin yhdestä hirmuisen kapeasta ja pitkästä kakkukynttilästä, josta tulee monta tämän kokoluokan aitoa oikeaa kynttilää.

Ylähyllyllä oleviin pulloihin tein etiketit. Pikkuhyllykössä oikealla on neljä pientä maustepurkkia, joista yksi oli jokin aika sitten vähällä kadota karvaisen assistenttini nenään.

Koiramme haluaa aina haistella ihan kaikkea, ja kun talo oli olohuoneen siivouksen ajaksi nostettu lattialle, niin karvainen pitkä nenä oli heti Peikon keittiön hyllyjen kimpussa. Yhtäkkiä kuului talon luota NUUUUUUHH...???...naps. Purkki imeytyi kiinni koiran sieraimeen ja putosi siitä napsahtaen lattialle. Hyvä niin, sillä olisi se ollut vähän noloa viedä koira eläinlääkäriin poistattamaan minipurnukkaa nenäreiästään.

Mustassa korvallisessa paljussa pestään sekä tiskit että naama, mutta ei sentään välttämättä yhtä aikaa. Aiemmin Peikolla oli pesuvadit erikseen molempiin tarkoituksiin, mutta alakerran remontin jälkeen pitäisi tiskit kantaa postikonttorin pöydälle pestäviksi, ja sehän nyt ei mitenkään käy laatuun.

Vihreässä pullossa on Pahtarovan kuuluisaa väinönputkisimaa, jolla paranee vaiva kuin vaiva. Peikko-täti ottaakin pienet hömpsyt aina tarvittaessa. Maustesäkki on lahjaksi saatu ulkomaan tuliainen. Rullawettexin ruudut ovat juuri sopivankokoiset Peikon tiskiräteiksi.

Tiiliseinällä olevan kauhanripustusjutun tein myös tänään. Mikähän senkin nimi on oikeasti?

Keittiö on nyt aika lähellä valmista. Jotain tietysti aina puuttuu, kuten esimerkiksi aterimet. Peikko-paralla ei ole kuin yksi teelusikka. Ehkä jostain löytyisi n. 1:8-kokoiset haarukat ja veitset, pitääkin alkaa surffailla netissä vielä ennen nukkumaanmenoa. Eihän kello ole vielä puoltayötäkään, kyllä tässä vielä ehtii...

Askartelunurkka siirtyi taas

Saimme tuon Hemen kanssa viikko sitten jonkin akuutin pitkäkestoisen siivousvimmakohtauksen. Sen vaikutuksen alaisina pyöräytimme viikon aikana koko olohuoneen järjestyksen ympäri, ja niin siirtyi askartelijan valtakunta huoneen toiseen päätyyn.

Yllättäen kaikki näpräilysälä mahtui nurkkaukseen, ja lisäksi minulla on nyt kertakaikkisen inspiroivat näkymät ikkunasta. Ja tuo kuvan keskellä näkyvä tuhru on sitten pakkasusvaa (siellä oli jotain -30 kuvan ottamisen aikaan) eikä ikkunalikaa. Vaikka viimeksi mainittuakin kyllä valitettavasti löytyy.

Peikko-tädin talo ja Peikkoneidin rakenteilla oleva mökki pantiin nurkkaan vierekkäin vanhan pöydän päälle. Neidin kämppä on tosiaan aika pieni verrattuna Tädin loistolukaaliin. Saa nähdä mahtuuko Neiti tulevaan asuntoonsa ylipäätään, vai pitääkö talosta tehdä esim. Henkosen ja Tuulosen koti. Tyylikkäänä taustana on vanha lakana, johon testasin batiikkivärjäystä kansalaisopiston kurssilla muutama vuosi sitten. Talojen alla on kivikuvioista verhokangasta.

Tädin talon sähköjohdot liimasin takaseinään sanomalehden ja maalarinteipin avulla. Nyt ei tarvitse taloa siirrellessä enää varoa koko johtohärdelliä, vaan riittää ettei tärvele noita töpseleitä.

Vielä olisi työpisteessä vähän järjesteltävää. Kummallista, mutta mitä pienemmäksi roju käy, sitä hankalammaksi menee sen järkevä sijoittaminen. Se Metsänwartiapinssi ei tullut vieläkään vastaan missään. Toivottavasti se ei ole vahingossa ajautunut siihen toiseen ulottuvuuteen, mihin yleensä päätyvät kaikki talon kuivamustekynät ja sukat niin, että sukkapareista on enää vain toinen jäljellä. Sieltä on harvoin mikään palannut takaisin...

Pahtarovan Watti & Voltti ky

Pahtarovan pätevimmät - tosin samalla myös ainoat - sähköasentajat ovat huhkineet hiet hatuissa monta päivää, mutta nyt on Peikko-tädin talon sähköistysurakka valmis. Täti on tähän asti elellyt kynttilän valossa, ja hänestä on vallan ylellistä vain napsauttaa kytkimestä valot päälle. (Apua, tuosta huomaan, että ne valokatkaisijathan puuttuvat vielä!)

Kirjahyllyn viereen Täti sai kodikkaan lukunurkkauksen. Talvipakkasella on ihanaa istahtaa nojatuoliin piisivalkean loimuun lukemaan hyvää kirjaa. Nojatuoli on ostettu Hetan kirppikseltä 50 sentillä, ja se on päällystetty samasta paikasta hankittujen vauvan henkselihousujen lahkeella. Ne oli tehty aivan tyylipuhtaasta peikkojen patjakankaasta. Apupöytätuoli on Tiimarista. Maalasin sen omituisella sinivihreällä, mutta hämärässähän tuo näyttää oikein somalta!

Vilkaistaanpa lähempää, mikä kirja Peikko-tädillä on tällä kertaa menossa. Kappas, Onnellisuus-kirjastahan löytyi miniharrastajankin elämään napakasti sopiva viisaus.

Illalla Peikko-täti kömpi viltin alle ja makasi siinä vielä hyvänlaisen tovin ennen nukahtamistaan ihaillen uusia hienoja sähkövalojaan.

Keittiöstä sai paikan Peikko-tädin isotädiltään perinnöksi saama jugend-tyylinen kattolamppu. No, aikuisten oikeasti se on liesituulettimen hehku-vainaa, jonka sisus irtosi rivakalla viilaamisella. Sen jälkeen hieno kupu sai hatukseen messinginvärisen koristepylpyrän, jota vielä "hapetin" vihreällä perinnemaalilla vanh(emm)annäköiseksi.

Harmi vain, että kun pesin ja kuivasin lampun sisäpuolen, sinne jäi kamalasti nuhjua eli nöyhtää. Ja se näkyy tietysti parhaiten silloin, kun laittaa valot päälle. Tyypillistä.

Vielä pitäisi saada muutama hylly tavaroille ja ne kaikki tavarat paikoilleen, sitten alkaisi jo (toivottavasti) näyttää oikealta keittiöltä. Leivät ovat muuten niitä Väinämöisen palttoonnappeja, joita myydään puolen kilon pusseissa. Ostin niitä koko säkillisen ihan vain sen takia, että saisin Peikolle muutaman reikäleivän orteen. Ne olivat onneksi niin hyviä, että se iso pussillinen oli nopeasti syöty, ja lisääkin on jo ostettu.

Postikonttoriin on ilmestynyt postin lajittelulokerikko oven viereen ja sen alle asiakastuoliksi Tiimarin puujakkara. Pakettikortinkirjoitustelineen (vaimikäsoli) yläpuolella olevaan hyllyyn tulee kynäpurkki kynineen.

Se Metsänwartiamerkki on edelleen niin hyvässä tallessa, ettei siitä ole ollut mitään havaintoa puoleen vuoteen. Kunhan se vielä löytyisi, niin voitaisiin pitää konttorin avajaiset. Mutta onhan tuolla vielä rutkasti muutakin hommaa. Ainakin nuo vanhojen seinähyllyjen jäljet pitäisi saada jollakin peittoon.

Valaistusta tehdessä tuli yksi mielenkiintoinen juttu vastaan. Kun piisivalkean vilkkuvalo on päällä, niin koko talon kaikki muutkin valot vilkuttavat vähäsen, ihan samassa tahdissa. Joko se kuuluu asiaan tai sitten siinä vilkkuvalossa on jokin vika, joka häiritsee muita lamppuja.

Jos joku on törmännyt samaan ilmiöön, niin täten ystävällisesti pyydetään kertomaan, voiko ilmiön vain ohittaa olankohautuksella vai otanko 1:1-talooni korotetun palovakuutuksen? Lähikuvia lampuista laitoin Peikon kuva-albumiin.

(Vielä PS: ei sitten tullutkaan sitä lottovoittoa, en voi uskoa tätä todeksi! Ei edes mitään pienempää. Kumma juttu, sillä yleensä tuo enkoskaanoletehnytenkäteenytkään-loitsu toimii minkä tahansa muun kohdalla liiankin hyvin.)

Sähköä ilmassa

Hohhoijaa taas. Kyllä kannattaa ihan julkisesti omassa blogissaan koko maailman kuullen höyrytä, kuinka Vanhassa Peikkotalossa ei ole sähköjä enkä koskaan, konsanaan, ikikuunapäivänä niitä sinne aio laittaakaan (kirjallinen todiste löytyy tuolta). Sitten parin päivän päästä tekee jutun, jossa esittelee juuri taloon vetämäänsä sähköistystä...

Rauhoitutaanpas sitten ja aloitetaan juttu ihan alusta.

Tänään jouduttiin töissä vaihtamaan vitriinikaappien kuituvalojen projektoriin uusi halogeeni palaneen tilalle. Kun sain sen roskiin heitettävän lampun kätösiini, niin ensimmäinen ajatus oli: wautsiwau miten hieno konttorin lamppu! Niin toin taas kaatiskamaa kotiin. Tässä kärtsähtänyt halogeeni ennen muuttumisleikkiä.

Olin hommannut tekeillä olevaan uuteen Peikkotaloon kasan sähkötarvikkeita. Mutta mitäs ihmeen ideaa on säilöä hyvää tavaraa laatikoissa jotain semmoista kämppää varten, joka ei edes valmistu pitkään aikaan. Ikäänkuin niitä johtoja ei muka enää saisi mistään lisää, kun niitä taas tarvitsee. Ja sillä aikaa vanha, mutta valmis talo seisoo pimeänä.

Kun kerran Peikkoneiti oli käynyt vohkimassa Peikko-tädin huonekalut ja astiat, niin tällä kertaa lähti Täti "lainaamaan" neidin varastoista lamppuja ja sähköjohtoa. Vähän hopeateippiä ja amppelikettinkiä kaveriksi, ja niin syntyi roskishalogeenista toimistovalaisin.

Itse halogeenihehku oli heijastinosan sisällä jollain murenevalla massalla kiinni, ja se lähti irti voimakkaasti raaputtamalla. No, sen hikisen urakan jälkeen huomasin, että laasti melkein sulaa vedessä, joten sen olisi vain voinut jättää ensin likoamaan ja pehmenemään. Mutta ensi kerralla sitä on sitten viisaampi. Meillä on nimittäin töissä vielä toinenkin kuituvaloprojektori. Jospa siitäkin joskus halogeeni kärähtää.

Iltahämytunnelmia postikonttorista. (Pitäisi jaksaa ottaa se kameranjalka esiin, käsivaralla kuvista tulee ihan tuhruisia.)

Kaivelin loputkin Peikkoneidin virattomina laatikossa lojuvat valmiit lamput esiin, ja veivailin uudella hienolla käsiporalla sähköjohdoille reikiä seiniin. (Porasta oli juttua Pienten Maailmojen puolella.) Peikko-täti sai yöpöydälleen yövalon.

Keittiöön laitoin yhden valmiista lyhdyistä. Pitkään mietin sitäkin, että asentaisinko hellaan Peikkoneidille hommaamani vilkkuvat hiillosvalot. Nyt hellassa on tulena ne kolme ledituikkua. Katsotaan, miten hellan käy. Eihän tänne mitään muitakaan valoja pitänyt ikinä laittaa...

Oven yläpuolen hyllyille laitoin muutamia purkkeja. Säilykepurkit ovat jääkaappimagneetteja. Ne olivat vielä aiemmin tänään 1:1-jääkaapin ovessa, ja nyt pitkin keittiötä leijailee orpoja paperilappuja. Seuraava projekti taitaakin olla uusien jääkaappimagneettien väsääminen.

Valaistussouvi jatkunee huomenna, Tädin vintille pitäisi saada lukulamppu. Keittiössäkin on vielä aika hämärää, ei se yksi kynttilälyhty jaksa isommasti valaista.

Jaa niin mutta huomennahan on lauantai! En koskaan ikinä milloinkaan, konsaan ikikuunapäivänä ole voittanut lotossa jättipottia enkä aio voittaakaan. (Huomenillalla on sitten Peikkoblogissa juttu Suomen uusimmasta lottomiljunääristä!)

Välillä ovesta eli väliovesta

Nyt on Peikko-tädin postikonttorin ja keittiön välinen ovi paikoillaan. Saranointi oli se pahin pulma tällä kertaa. Tässä kylässä kun ei niin vain hönkäistä supermarketin rautatavaraosastolle ostamaan minipieniä saranoita. Mutta mitäs tuosta, sehän vain kouluttaa ongelmanratkaisukykyä ja rikastaa mielikuvitusta, kun joutuu nyhjäämään saranat tyhjästä.

Pitkällisen pähkäilyn jälkeen väsäsin saranat niistä semmoisista taulunripustusjutuista, missä on kolmion mallinen roikutin tuommoisessa sarananpuolikkaan näköisessä kiinni (selkeä selostus, eikö totta). Raakasti vain se kolmio irti pihdeillä ja vastakappaleet seinään ja oveen kiinni. Asiaan kuuluu, että kun viimein sain alasaranat paikoilleen, jäi yläsaranan väliin pöljä rako. Ääh, antaapa olla, pääasia että ovi pelaa.

Konttorin puolelle laitoin oveen komean työntösalvan, mutta keittiöön kelpaa tavallinen rookki. Onko oven kahvat käyty kähveltämässä jonkun saunasta, vai onkohan tuo jotain uutta pelkistettyä disainia?

Rookin kanssa iski taas yltiöperfektionismivaihe päälle. Pienellä viilalla hiuvasin tuon rookinjäljen oveen ja hinkkasin vähän karmipuoltakin. Se vain ei näy kuvassa kovin hyvin (höh, eihän se näy yhtään).

Oven tuplaväritys on lievästi erikoinen. Se johtuu siitä, että kun innokas Henkonen lupautui maalaamaan Tädin välioven, ei kukaan tullut erikseen sanoneeksi hänelle mitään täsmällistä mistään väreistä tai maaleista.

Niinpä tämä yliavulias metsänhenkipoika maalasi postikonttorin puolen ovesta pirteän punaiseksi, jotta se sopisi yhteen konttorin verhojen kanssa. Sinisestä hän taas oli kuullut, että se on ns. viileä väri, joten sehän passasi mahdottoman hyvin keittiöön, jossa saattoi välillä olla tukalan kuuma.

Peikko-täti nielaisi hillittömän naurukohtauksen kuultuaan tämän väriopillisen selityksen, ja kiitteli kauniisti poikaa maalaustyöstä. Kehaisipa vielä, miten suurta luovuutta tämä oli osoittanut käyttäessään eri värejä yhteen ja samaan välioveen.

Suunnattoman tyytyväinen Henkonen meni kotiinsa yltäpäältä maalissa, josta syystä Henkien talosta (mitä oudon tuttua tuossa oli?) kuului kauas äidin kauhistunut kirkaisu. Sarviharjussa Peikko-täti puolestaan arveli tottuvansa kaksiväriseen oveensa alle viikossa.

Peikko-täti pääsi lehteen

Marjahilla Mäkivirvilällä oli tänään todella huono päivä. Kaikki alkoi siitä, kun hän saapui kylään ystävättärensä Lutukka Kantokäävän luo. Hän oli tähdännyt käyntinsä sopivasti päiväsumpin aikaan, sillä Lutukka oli maan mainio leipuri eikä yleensä kitsastellut pikkuleipien kanssa.

Lutukka olikin keittänyt pannullisen vahvaa männynkäpysumppia ja laittanut pannun viereen vadillisen vastaleivottuja karpalotäytteisiä humpsuja. Marjahillan saavuttua hän kattoi pöydälle toisenkin kupin, ja niin alkoi ystävysten sumppihetki.

Puhe kääntyi hetimmiten Me olevaiset-lehden uusimpaan numeroon. Lutukka kertoi Peikko-tädin päässeen oikein koko aukeman juttuun, jossa häntä haasteltiin rohkean elämänmuutoksen takia. Marjahilla vetäisi kupillisen sumppia väärään kurkkuun, ja juoruilu keskeytyi valtavan yskänpuuskan ajaksi.

Köhittyään sumpit kurkustaan pyysi Marjahilla Lutukkaa lukemaan jutun lehdestä ääneen. Hän oli itse nyt niin voimaton, ettei jaksaisi edes sivua kääntää. Lutukka otti lehden ja alkoi lukea:

Olemme nyt Pahtarovan uuden Metsänwartian ja tulevan postineidin kotona Sarviharjussa. Kerrohan meille, Peikko-täti, kuinka päätit vielä näin varttuneessa iässä opiskella itsellesi uuden ammatin ja ottaa toisenkin toimen sen lisäksi?

- En ole koskaan tuntenut itseäni mitenkään liian varttuneeksi (siinä se on kyllä ihan oikeassa, puuskahti Marjahilla ääni käheänä), ja kun Metsänwartiakoulutus alkoi viime syksynä Kierisvaaran yliopistossa, päätin hakea paikkaa kurssilta.Yllätyksekseni pääsinkin sinne ensi yrittämällä.

Aloin heti valmistuttuani remontoida alakerran tuvasta Metsänwartian konttoria. Kun Pahtarovan sanomissa sitten etsittiin uutta postinhoitajaa ja postikonttorin paikkaa, niin ajattelin että kyllä kai siinä menee postikin samassa. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Olet jotenkin erinäköinen kuin ennen, mitä sinulle on tapahtunut? Vai onko hehkeä ulkomuotosi pelkästään elämänmuutoksen ansiota? (Kräähhähhhääh, sanoi Marjahilla, ja muuttui omituisen väriseksi kasvoiltaan.)

- No täytyy tunnustaa, että kävin pienellä lomalla Kivitunturin kylpylässä. Tunsin tarvitsevani hieman lepoa ja hemmottelua ennen kuin aloitan työt toden teolla. (Olisit käynyt samantien jo kauneusleikkauksessakin, kröhisi rva Mäkivirvilä itsekseen.) Kävin kampaajalla pitkästä aikaa ja sen päälle shoppailemassa, se oli ihan virkistävä kokemus!

On kunnioitettava saavutus kouluttaa itsensä uuteen ammattiin aikuisella iällä, ja ryhtyä sen jälkeen peräti kahteen uuteen toimeen yhtä aikaa. Se vaatii rohkeuden lisäksi myös aimo annoksen monitaituruutta ja päättäväisyyttä. (Kröööhhöhööääääh, sanoi Marjahilla ja vihersi jo täysin havaittavasti.) Me olevaiset- lehti haluaa toivottaa sinulle, Peikko-täti, onnea ja menestystä uudessa ammatissasi. Uskomme, että lukijammekin yhtyvät näihin toivotuksiin. (Pyhhyhhyh ja pyh!)

- Suuret kiitokset toivotuksista! Lupaan laittaa Pahtarovan Sanomiin ilmoituksen postin avajaisista, kaikki ovat silloin tervetulleita kakkusumpeille. (Minä en ainakaan sinne mene, kähähti Marjahilla, vaikka itse asiassa odottikin jo postin avajaisia. Sinne tulisi kuitenkin kunnanjohtaja Närvänä ja kunnansihteeri Tuhkelo sekä koko Pahtarovan kerma. Ehkä sittenkin, mutta ihan vähäksi aikaa vain.)

Peikko-täti oli myös lukenut Me olevaisten uusimman numeron, eikä voinut olla hymyilemättä itsekseen. Hän oli ihan varma siitä, että jossain päin Pahtarovaa olisi tällä hetkellä ainakin yksi olevainen tikahtumaisillaan kiukkuun ja kateuteen. Peikko-täti jatkoi iltasumpin juontiaan, ja aurinko laski pikkuhiljaa Sarviharjun taakse.

Marjahilla Mäkivirvilän kurkkua karvasteli pitkään tapauksen jälkeen. Sitäkin enemmän kirveli rouvan mieltä. Mitä niin ihmeellistä siinä Peikko-tädissä muka oli, että piti ihan lehteen haastatella? Mokoma omituinen vanhapiika omituisine harrastuksineen ja omituisine kavereineen! Ei voinut edes mennä mihinkään tavallisiin töihin, vaan piti hankkia tuommoinen omituinen virka. Ei se ole mitään naisten hommaa, metsien wartiointi. Miten se muka aikoo ehtiä siinä vielä postiakin pitää? Omituinen tyyppi, sanon minä. Todella omituinen.

------------------------

Selitystä:

Peikko-tädin oli aika saada uusi villapaita entisen rytkyn tilalle. Käytin siihen valmiita putkineuloksia, jotka yhdistin ompelemalla. Virkkasin hieman koristetta helmaan ja kauluksen reunaan, johon kiinnitin lopuksi muutaman napin. Paitaan meni aika lailla FrayStay-lientä ja liimaa, koska neuleella on paha tapa purkautua kun sitä leikkelee.

Helman viimeistelyyn olisin tarvinnut 5 pientä neulepuikkoa, mutta kun en omista sellaisia, piti taas yrittää keksiä jokin ratkaisu. Askartelulaatikosta löytyi Tiimarin punaisia puisia pääsiäistipuja, jotka tökätään tikun nokassa rairuohon sekaan. Tikut olivat muovilla päällystettyä rautalankaa, ja juuri sopivan vahvuiset puikoiksi. Tempaisin viideltä tipulta tikun pepusta, ja siirryin villapaidan kimppuun. Pääsiäistiputikut toimivat kutimina ihan hyvin.

Peikko-täti joutui käymään meikkaajalla, koska hänen nenänsä oli kärsinyt kamalia vaurioita. Siitä oli lähtenyt väri, ja ensin paikkasin valkoista laikkua ihan väärillä maaleilla. Lopulta nenä oli haalean violetti, ja se teki Peikosta ihan sairaan näköisen. Pesin taudin pois nenästä ja vaihdoin maaleja, ja tulos oli edellistä huomattavasti parempi. Ehostuksen jälkeen Peikko-täti on kovin ruskettunut, ja huulet ovat vähän liian punaiset. Mutta parempi liikaa väriä kuin ei mitään väriä. Tai jotenki sillee.

Viimeiseksi laitoin Tädin kuontalon ojennukseen hiuslakalla, ja niin Täti olikin valmis Me olevaiset-lehden haastatteluun.

Hellaan tulet

Vanhassa Peikkotalossa ei ole sähköjä enkä ole niitä sinne aikonut vetääkään. Hellaan olisi kuitenkin mukavaa saada tulet, mutta en vain ole keksinyt miten. Ratkaisu tulipulmaan löytyi yllättäen yhden rojulaatikon pohjalta.

Ostin viime joulun alla lähikaupasta eurolla paketillisen hirmuisen kiiltäviä patterituikkuja. Enkä kotona voinut käsittää miksi, kun minusta nuo ovat ihan kamalia. Nakkasin tuikkupaketin laatikkoon ja unohdin sinne, kunnes eilen illalla tärähti huippuidea pääknuppiin. Niistä tehdään tulet Peikko-tädin hellaan!

Lamput palavat somasti tuikkimalla ja kiiltävät pinnat heijastavat valoa. Varsinkin tuo punainen "kynttilä" näyttää aivan hiillokselta pimeässä. Nyt ne vain piti yrittää tunkea hellan sisään niin, että pohjassa olevaan siniseen katkaisijaan olisi helppo päästä käsiksi.

Pitkän ja hikisen survomisen jälkeen sain kaksi kynttilää kiilatuksi kiinni hellan rakenteisiin ilman liimaa tai muuta erityistä kiinnityssysteemiä. Tuikuthan pitää myös saada helposti ulos pattereitten vaihtoa varten. Nyt katkaisijoita pääsee näppärästi käyttämään hellanlevyjen kautta.

Kolmas tuikku pitäisi vielä saada samalla lailla ylösalaisin hellan sisään, nyt se on vielä tuolla tuliluukun pohjalla.

Salamavalo latisti hienon hellavalkean, joka todellisuudessa näyttää yllättävän aidolta. Sen siitä saa, kun ei muka jaksa asentaa kameralle jalkaa. Pitää yrittää ottaa hämykuvia sitten, kun olen saanut juntatuksi kolmannenkin tuikun paikoilleen ja latonut hellapuut pesään.