Metsänhenkiä liikkeellä Pahtarovassa

Markkajoen maahantuontifirman tavaralähetyksestä löytyi toinenkin korvispari (siitä toisestahan tehtiin Peikko-tädille verhonpidikkeet). Nämä olivat hienot keltaiset huovutetut palloset. Ja siitä se ajatus sitten lähti, kuten vanha viidakon sananlasku kuuluu.

Ajatuksissa on jo onkin aikaa pyörinyt huippukiltti ja pyyteettömän avulias mutta täysin uusavuton metsänhenkipoika. En vain ole keksinyt, mistä sellaisen voisi tehdä, kunnes tänään tuli sekalaisten aarteitten lokerikosta vastaan oranssinkeltaiset huopapallokorvakorut. Koska korvikset esiintyvät yleensä pareina, on metsänhenkipojalla nyt sitten pikkusiskokin.

Löydön jälkeen piti tietysti oitis pistää henkiolentojen synnytys käyntiin. Mutta mikä ihme se tämä on?

Sehän oli metsänhenkipoika Henkosen kroppa, joka siinä odotteli hiuslakan ja liiman kuivumista. Henkisiskosten päät tein huopakorvisten palloista ja hiuksina käytin enkelinhiusta. Kehot ovat hiuslakalla ja liimalla muotoon jäykistettyjä jämätilkunpaloja. Tein molemmille hatut peittämään tukan kiinnityskohtaa.

Heti askartelupöydällä synnyttyään lähtivät Henkonen ja pikkusiskonsa Tuulonen Peikko-tädin luo kylään. Siellä he leijailivat ympäri vinttikamaria Tätiä etsimässä.

"Ei taida olla ketään kotona tänään", tuumivat siskokset.

"No, lähdetään sitten kotiin ja tullaan joskus toisen kerran uudestaan."

Metsänhenget ovat erittäin ujoja olentoja, ja sen vuoksi heidän otsatukkansa kasvaa peittämään naamaa. Näitä henkiä voi nähdä kauniina kesäiltoina liitelemässä vanhojen ikimetsien puitten välissä tai kasvimaan perällä potunvarsien ympärillä.

Yleensä ihmiset erehtyvät pitämään niitä horsman höytylöinä tai muina järjellä selitettävinä juttuina, eivätkä kiinnitä niihin sen enempää huomiota. Joskus ne myös sekoitetaan keijukaisiin, joita ne kauempaa katsottuna erehdyttävästi muistuttavat.

(Tunnustettakoon, että kuvausten aikana henkisiskokset leijailivat kamarissa nastalla kattoon kiinnitetyn tumman siiman varassa. Ja vaikka siskokset ihan konkreettisesti syntyivät vasta nyt, ovat he Pahtarovassa olleet olemassa jo pitkään. Siitä todisteena seuraava tarina:)

Metsänhenkipoika Henkonen oli viime kesänä Peikko-tädin huopakattotalkoissa apumiehenä. Hänellä on kaikkiin hommiin enemmän intoa kuin taitoa, joten katonlaitossa kävi sitten niin kuin kävi. Henkonen pikesi itsensä tukastaan kiinni kattoon, ja Peikko-tädillä meni monta tuntia pitkiä vaaleita haivenia huopakatosta irrotellessa.

Kattoterva ei tietenkään lähtenyt tukasta muulla kuin saksilla, ja Täti joutuikin lyhentämään metsänhengen kampausta aikamoisen pätkän pään oikealta puolelta. Hiusten lyhentäminen kävi Henkosen luonnon päälle niin, ettei häntä näkynyt kattotyömaalla pariin päivään.

Henkimaailmassa hiukset kuitenkin kasvavat nopeasti, ja niin Henkonen oli pian takaisin Peikko-tädin katolla innoissaan kattohuopaa kiinnittämässä. Sillä kertaa hän oli laittanut haivenensa poninhännälle ja kiinnittänyt vielä varmuuden vuoksi liehuvat helmansa hakaneuloilla varmaan suojaan selkänsä taakse.

Syksymmällä Henkonen avusti Tätiä lämpöeristeremontin teossa, ja onnistui tilkitsemään koltunhelmansa seinähirren väliin. Helma ei enää irronut muuten kuin leikkaamalla, ja Täti vietti loppupäivän ommellen paikkaa pojan vaatteeseen ja niistäen tämän nenää itkunpyrskähdysten välillä. Henkonen näet pelkäsi äitinsä suuttuvan, kun uuden viitan helmasta puuttui jälleen palanen.

Pikkusisko Tuulonen puolestaan keskittyy remonttihommien sijasta runojen kirjoitteluun ja kavereitten kanssa chattailuun Babyfacebookissa. Tuulosen lempipuuhia on kesäisin kodittomien perhoslasten hoitaminen ja tunturiunikon siementen levittely epätodennäköisiin kasvupaikkoihin.

Talvella Tuulonen piirtelee kuurapensselillä puolituhmia kuvia ihmisten ikkunoihin, ja hihittelee sitten itsekseen näitten pöllämystyneille reaktioille. Metsänhenkiäiti ottaa silloin tyttösensä puhutteluun tämän kolttosten takia. Salaa mielessään hän hurraa tytölleen, joka tekee kaikkea sellaista, mihin hän itse ei lapsuudessaan koskaan uskaltanut ryhtyä.

Verhot ovat tulevan artesaanin intohimo

Tänään Peikko-täti koki elämänsä järkytyksen yllätettyään Jäkäläkankaan ompelimon harjoittelijan jälleen kamarin ikkunan kimpusta. "Eikö tällä verhosavotalla ole enää mitään määrää?!", karjaisi Peikko-täti ja heitti tulevan artesaanin ovesta ulos. Hän olisi mielellään nakannut juipin pihalle ikkunasta, mutta se oli nyt niin täynnä verhoja, ettei enää kovin helposti auennut.

"Siis kun tässä kävi nyt niin, että se kavennettu rullaverho oli jotenkin liian kapean näköinen tuohon kappaan verrattuna. Oli ihan pakko tehdä sivuverhot tasapainoksi", yritti harjoittelijaparka piipittää pihalta katajapuskasta käsin, mutta Tätiä eivät kootut selitykset saaneet leppymään.

"Älä sinä hamppi siinä yhtään yritä, nyt riittää verhotangossa roikkuminen! Kysymättä hiivitään tuolla lailla toisten koteihin ja ruvetaan vaan valtoimenaan sisustelemaan!" Peikko-täti oli niin tuohtunut, että hänen piti ottaa pikarillinen väinönputkisimaa rauhoittuakseen. Ompelijaharjoittelija puikki kotiin heti, kun irtosi katajapensaasta.

Peikko-täti tuijotti ikkunaa ja sen viimeisintä verhoasetelmaa ja puhisi itsekseen. "Kohta tuohon tietysti ilmestyy alakappa ja lyijylasimosaiikit! Pitääkö tässä alkaa lukita jo savupiippukin, ettei se sisustushampuusi livahda vielä jonain päivänä sen kautta sisään?"

Seuraavana päivänä Jäkäläkankaan ompelimosta soitettiin ja pyydeltiin kovasti anteeksi harjoittelijan varsin ylenpalttista omatoimisuutta. Sieltä luvattiin myös, ettei tällainen tulisi toistumaan. Peikko-täti oli kuitenkin yön yli nukuttuaan hieman rauhoittunut, ja alkanut jopa jo tottua ennennäkemättömään verhonpaljouteen. Hän totesi harjoittelijan varmaan tarkoittaneen vain hyvää tempauksellaan. Saisi sitä kyllä siitä huolimatta ensin keskustella talonomistajan kanssa ennen kuin hyökkää toisten makuuhuoneisiin uutimia ripustelemaan.

Iltapäivään mennessä Täti oli jo täysin palautunut entiselleen, ja jopa asensi uusille verhoille auringon ja kuun muotoiset pidikkeet (isot kiitokset Tutkijapeikolle, joka luopui hienoista korviksistaan!). Eipä ehkä ihan hassumpaa sittenkään, hän ajatteli, ja lähetti tekstiiliartesaanioppilaalle vastaleivotun reikäleivän sovinnon merkiksi.

Hyvää yötä!

Verhoja ja hiuslakkaa

Peikko-täti sai vinttikamariin uudet verhot, nyt ei enää kuu pääse kurkistelemaan ikkunasta sisään keskellä yötä ja häiritsemään yöunia. Verhot ompeli Jäkäläkankaan ompelimon harjoittelija, joka mittasi ensin rullaverhon väärin. Siitä tuli aivan liian leveä, ja niin harjoittelijaparka joutui kaventamaan kaihdinta aika lailla.

Verho selviytyi kavennuskäsittelystä hengissä, mutta ikkunankarmi kärsi kohtalaisen suuria vaurioita. Onneksi kärsimykset jäävät pitsikapan taakse piiloon. Kuvasin eilen verhosysteemit siitä leveämmästä verhosta, ja olin ensin ihan tyytyväinen koko tekeleeseen.

Aamulla koko hoito alkoi kuitenkin näyttää vähän kummalta, mutta en oikein tiennyt mikä siinä nyt niin mättää. Otin kännykällä kuvan verhosta ja näytin sitä töissä työkaverille, jolla on huomattavasti minua enemmän lahjoja sisustuksen suhteen. Hän kertoi, mihin kohtaa ikkunaa tuollaisen verhon yleensä pitäisi yltää, ja että "kyllähän tuo saattaa olla vähän leveä mutta tarvitseeko siitä niin välittää".

Ei tietenkään olisi tarvinnut, mutta kun jokin vaivaa niin se vaivaa. Siispä reippaasti purkamaan, kaventamaan ja piilottelemaan purkuvaurioita, hohhoijaa. Laitoin lopuksi verhotangon päihin koristenupit tiukasti liimalla kiinni, jotta en taas saa päähäni alkaa muutella jotain. Tein saman varmuustoimenpiteen myös alakertaan.

Nyt verhot sitten ovat tuossa tuolla lailla ja sillä siisti, kun ei niitä enää saa ehjinä irtikään. Luonteeni mukaisesti olen nyt alkanut epäillä, että tuli kavennetuksi rullaverhoa liikaa. Taisi taas mennä yöunet.

Verhojen kanssa on aina se ongelma, että tavallinen 1:1 kangas ei laskeudu 1:8-maailmassa kuten pitäisi eikä tömäkkää pönkötystä tahdo saada kuriin millään. Pistelin kaikki talon verhot vuoron perään nuppineuloilla kapalevyyn kiinni ja suihkutin päälle hajustamatonta hiuslakkaa. Tai niin luulin, kun ei se siinä suhautellessa miltään haissut.

Kun lakka oli kuivunut, olivat verhot jämähtäneet luonnollisempaan asentoon. Ja se hajuton hiuslakka tuoksahtikin kuivuttuaan hyvin hennosti mustikalle! Ihan juuri sopivan pahtarovamainen tuoksu Peikon taloon.

Tein saman käsittelyn myös Peikko-tädin käsipyyhkeelle.

Olen menossa kampaajalle perjantaina, kun oma kuontalo on peikkotukkaakin hurjemmassa kunnossa. Pitääpä muistaa ostaa uusi pullo sitä samaa hiuslakkaa. Kunhan ei tulisi lipsautetuksi, mihin sitä lakkaa nyt yhtäkkiä niin paljon kuluu.

Paperitavaraa postiin

Uusi posti on ollut viime aikoina pahtarovalaisten kahvipöytäkeskustelujen kestopuheenaihe. Marjahilla Mäkivirvilä, jolla on tapana tupata itsensä tapahtumien ytimeen, oli jo käynyt jonkin hataran tekosyyn varjolla Peikko-tädin talolla postiremonttia vakoilemassa. Nyt hän kulki tuohtuneena selostamassa kaikille vastaantulijoille, miten uusi postineiti säilyttää postin virallisia papereita isoisä-Peikon vanhassa sikarilaatikossa.

Ratkaisu on tosin väliaikainen, koska lomakelokerikot eivät ole vielä valmiit. Rva Mäkivirvilä vain ei ehtinyt jäädä paikalle niin pitkäksi aikaa, että tämä olisi hänelle selvinnyt, koska hänellä oli kiire päästä kertomaan havaitsemastaan epäkohdasta kyläläisille.

Postikonttorin siirtäminen uuteen paikkaan vaatii yllättävän paljon paperityötä, on täytettävä kaikenlaisia virallisia lomakkeita. Postiministerin lähettämät lupalaput on kirjattava saapuneiksi ja arkistoitava huolellisesti.

Sielikkö Rätvänän vuosien ajan pitämä asiakaskortisto on hieman vanhentunut, ja sen päivittämisessä vierähtää Peikko-tädillä tovi jos toinenkin.

Yksi paketti on jo postista lähtenyt ja sinne takaisin tullut. Peikko-täti harjoitteli pakettikortin täyttämistä sekä paketin lähettämiseen ja vastaanottamiseen liittyviä prosedyyrejä postittamalla itse itselleen laatikollisen tupasvillan hötyjä. Niitä siksi, ettei harjoituspaketista tulisi kovin painavaa eli kallista.

Täti tilasi postimerkkejä valmiiksi varastoon, ja hänen mielestään rullamerkit olivat laajan valikoiman parhaat. Niitten matkassa tuli kätevä telinekin. Merkeissä oli kauniit luontoaiheiset kuvat, mikä sopii hyvin myös Metsänwartiateemaan.

Peikko-täti lukee mielellään sanomalehtiä, joita hänelle tulee aika liuta. Pahtarovan pian avattava uusi postikonttori ylitti uutiskynnyksen myös Oulun seudun valtalehdessä, josta paikalle tuli toimittajatonttu Heinäpää valokuvaaja Toppilan kera tekemään haastattelun. Siitä tulikin etusivun juttu, ja sekös korpesi Marjahilla Mäkivirvilää ihan mahdottomasti koko loppuviikon.

Pahtarovan uusi posti, osa 2.

Raportin kakkososaan piti tulla kuvakertomus postikonttorin rakentamisesta, mutta kun sormet olivat taas koko ajan ihan liimassa, enkä raskinut sotkea kallista kameraa. Otin kuvat vasta näpit pestyäni, joten rakennusselostus tulee enemmänkin kirjallisena. Tässä tarinaa Pahtarovan uuden postikonttorin tämän hetkisestä tilanteesta.

Pahtarovan postikonttori on ehdottomasti kaikista tähän astisista pikkuprojekteistani siitä ripeimmin valmistuvasta päästä. Kaikki alkoi muutama päivä sitten, kun olisin tarvinnut pyyhekumin Murkkulan talon tapettihommiin. Etsin kumia ympäri taloa ja lopulta vielä Miehenpuolenkin sälälaatikosta, mutta sen kanssa kävi niin kuin tässä taloudessa yleensä ottaen kaiken muunkin kanssa. Eli silloin, kun sitä eniten tarvitset, sitä ei löydy mistään. Oli se sitten mitä hyvänsä.

Pyyhekumin sijaan laatikosta sattui käteen pyöreä metallilätkä, jossa oli postitorven kuva. Siinä samassa jysähti päähän mahtavan hyvä idea: Pahtarovaanhan pitää saada oma postikonttori! Nyt äkkiä Peikko-tädin talo remonttiin! Mies seurasi hihkumistani tavalliseen tapaansa, vinohkosti hymyillen. Hän sanoi irrottaneensa lätkän kaatopaikalta löytyneestä vanhasta postilaatikon rämästä, eikä hänellä itsellään ollut sille mitään käyttöä. Olipahan vain jostain syystä ottanut sen talteen.

Niin jäivät Murkkulan sisustustyöt kesken, sillä virallisen postikonttorin rakentaminen menee aina siviiliasuntojen edelle. Mauri sai ansaitsemansa loman rakennukselta, ja Marko Koppis lisää aikaa sisustussuunnitelmien hiomiseen.

Ihan ensiksi piti keksiä, mistä tekisin Peikkotalon alakerran väliseinän. Päätin päästä hommasta mahdollisimman helpolla, niin ettei tarvitsisi isommasti sahata ja porata. Varastosta löytyi kapalevyn jämä, joka oli juuri tarpeeksi suuri seinää ja tiilimuuria varten. Kiviseinät tulostin paperille ja liimailin erikeeperillä levyihin. Konttorin puoleiseen seinään laitoin puolipaneelin ja keittiön oven päälle kolme hyllyä.

Keittiön puolella tuli vähän suurempi ongelma vastaan. Taloon oli ehdolla kolme hellaa, joista yksi oli ihan liian pieni, toinen liian hieno ja kolmas hieman liian iso. Se isoin oli kuitenkin näistä vaihtoehdoista paras, mutta se jäi toisesta takanurkastaan keittiön hyllyn alle. Arvaan kyllä, mitä Pahtarovan palotarkastaja sanoisi moisesta paloturvallisuuden vaarantamisesta. Siispä lyhennetään hyllyä, ei pitäisi olla kummoinen juttu.

Olin aikoinani liimannut kaiken kiinni seiniin kuumaliimalla, mikä oli siinä mielessä ihan hyvä, että tavarat irtosivat ehjinä seinistä. Mutta se liima ei sitten irronutkaan. Hiki virraten ja sen yhden käyrän hälyttävästi noustessa raaputin kuumaliiman riekaleita seinistä - ja samalla raavin kamalat jäljet seiniin. Osa jäljistä jäi kiviseinätapetin alle, mutta keittiön hyllyn tausta oli aika surullinen näky. Mitäs tuolle nyt tehdään?

Ensin liimasin kuumaliimalla hyllyn taakse lasinalusesta pätkimäni palasen, jossa oli ruusuja marmorinnäköisellä pohjalla. Että osasikin olla kauhean näköinen viritys! Siispä taas repimään ja raaputtamaan. Sen jälkeen seinä vasta olikin ruhjeilla, millä ihmeellä tuon enää pelastaa? Olisi pitänyt ottaa kauheudesta kuva, jotta muistaisi jatkossakin mitä ei ikinä enää kannata mennä tekemään.

Aikani turhaan tuherrettuani muistin, että tietokoneen uumenissa oli jemmassa valmista kaakelilattiaa Kartanon kylpyhuonetta varten. Siitähän voisi yrittää tehdä ne semmoiset roiskesuojaukset hyllyn taakse. Tulostin kaakelia valokuvapaperille, liimasin tulostuksen pahville ja vetelin virkkuukoukulla saumoja näkyviin. Saa luvan toimia, parempaa en enää keksi.

Peikko-täti on matkustellut paljon ja tuonut matkoiltaan mm. hienoja näkinkenkiä ja simpukankuoria. Tein niistä pesupöydän yläpuolella olevalle peilille uudet kehykset entisen hamppunarukötöstyksen tilalle.

Yläkerrassa siirsin piisiä vähän enemmän oikealle, jolloin piisin eteen syntyi kummallisia koloja. Etualan kiveys oli ladottu piisin mutkien mukaan, eivätkä ne mutkat enää passanneet yhteen. Onneksi oli niitä simpukoita.

Piisin olen tehnyt ns. finnfoamista, joka on sitä fiinimpää styroxia. Laitoin kolviin rautarenkaan, jolla sulatin kivien muodot ja välit. Haisevaa ja käryävää hommaa, mutta rinkula toimi hyvin. Käryn hälvettyä maalasin koko komeuden akryyliväreillä kivisen näköiseksi.

Täti näkyy laittaneen muutamia hienoimpia simpukankuoria nätisti näytille.

Jotta kiviseinän muuraaminen olisi helpompaa, otin yläkerran kirjahyllyn pois paikoiltaan. Se oli koottu kuumaliimalla, joka oli hyytynyt isoiksi kiiltäviksi klönteiksi jokaiseen liitokseen. Miten ihmeessä tuo ei ollut muka häirinnyt minua aikaisemmin? Äkkiä mattoveitsi esiin ja taas liimoja irrottelemaan. Kokosin hyllyn uudelleen erikeeperillä, josta ei synny ihan yhtä suuria klönttejä. Samalla levensin koko hoitoa vähän ja oikaisin pahasti takakenoisia hyllyjä suoremmiksi.

Kamarin puolella on tyhjää, kun Peikkoneiti on käynyt varastamassa vanhalta tätiparaltaan huonekaluja uuteen taloonsa. Taitaa olla paras käydä kamppeet läpi ja tuoda takaisin sellaiset, jotka eivät tule uuteen taloon mahtumaan. Verhot puuttuvat siksi, että otin ne kerran alas siivouksen ajaksi ja unohdin ne talon alakertaan. Koira oli silloin vielä ihan pentu ja ylsi juuri sopivasti alakertaan nuuskimaan. Ja söi verhotangon.

Seuraavaksi täytyy alkaa suunnitella yhdistetyn postikonttorin ja Metsänwartian toimiston sisustusta.

Listoitus pitää muistaa laittaa ennen muuta, väliseinä ei nimittäin pysy paikoillaan kovin pitkään ilman kattolistoja. Keittiön ja postikonttorin välille pitää tehdä ovi, jotta kaalikeiton haju ei tarttuisi posteihin. Sitten tarvitaan postin jakelulokerikko, karttojen myyntiteline ja kaikenlaisia konttoritarvikkeita. Postineidillä on jo postinumeroluettelo, Paulo Coelhon tämän ja viime vuoden kalenterit sekä Postilokikirja.

Vanha kaappi, joka ei ennen edes mahtunut Peikon taloon, toimii nyt postin arvotavaroitten säilytyskaappina. Emaloidut kyltit kaapin oveen ja toimiston seinälle tein liimaamalla tulostetut kuvat pahville ja päällystämällä ne kontaktimuovilla.

Loppuun vielä muistin virkistykseksi kuvat Peikon talosta ennen remonttia ja huonekaluvarkauksia.

Pahtarovan uusi postineiti

Sielikkö Rätvänä, Pahtarovan pitkäaikainen postinhoitaja, oli jäämässä eläkkeelle. Tästä aiheutui monenlaista päänvaivaa Pahtarovan päättäjille, sillä Sielikkö oli pitänyt postikonttoria sivukamarissaan, eikä missään tapauksessa aikonut päästää ventovieraita työskentelemään kotiinsa. Konttori pitäisi perustaa jonnekin muualle. Nyt täytyi siis löytää sekä uusi postinpitäjä että uusi paikka postikonttorille.

Uuden postinhoitajan tuli olla rehti ja luotettava, tarkka luonteeltaan sekä päässälasku- ja kirjoitustaitoinen. Hänen olisi lisäksi lupauduttava pitämään posti avoinna ainakin suurinpiirtein aukioloaikoina. Postin virallisissa säännöksissä oli tarkasti määritelty postikonttorin vähimmäiskoko, kuten myös vaatimukset sen keskeisestä sijainnista jakelualueeseen nähden. Eipä ihme, että Pahtarovan kunnanhallituksen jäsenet menettivät yöunensa, olihan tämä suurin ongelma koko metsässä sen jälkeen, kun kunnanjohtaja Alpi Närvänä putosi Suonttajokeen ja kadotti silmälasinsa.

Viimein kunnanhallitus valtuutti logistiikka- ja viestintälautakunnan etsimään ratkaisua pulmaan. Lautakunnassa postiasiaan suhtauduttiin suurella vakavuudella, ja aivan ensimmäiseksi perustettiin työryhmä pohtimaan erilaisia mahdollisuuksia puutteen korjaamiseksi. Tähän työhön kului useita viikkoja, litroittain männynkäpysumppia ja tusinoittain paakari Lettisen riekonmarjatäytteisiä pikkupullia ja mustikkahöttösiä. Viimein kunnanhallitus alkoi epäillä, että työryhmän kokouksien päätarkoituksena oli sumpinjuonti, pullansyönti ja juoruilu, jolloin työryhmä näki parhaaksi koota pikaisen raportin työnsä tuloksista.

Työryhmän raportti oli pitkä, kuiva ja tylsä, ja se esiteltiin kunnanhallitukselle ylimääräisessä kokouksessa. Monen monituisen sivun päästä löytyi yhteenveto työryhmän työstä ja ratkaisuehdotus postittomuuteen: laitettaisiin lehteen ilmoitus, jolla haetaan uutta vaatimukset täyttävää postinhoitajaa sekä postikonttoria. Kaikki taputtivat innoissaan käsiään, käpäliään, tassujaan tai muita raajojaan. Kyllä näin hyvää ehdotusta oli kelvannut odottaakin. Kunnanjohtaja pyysi työryhmän jäseniltä anteeksi sitä, että muut olivat epäilleet heidän työntekoaan juorukerhoksi. Ja jälleen kaikki taputtivat.

Kokouksen jälkeen kunnanhallitus ja monta grammaa omituisesti lihoneet työryhmän jäsenet poistuivat kokoushuoneesta. Kunnanjohtaja kutsui koko porukan paikalliseen Café Liljaan väinönputkisimalle, ja niin kaikki lähtivät iloissaan juhlimaan erinomaista päätöstä. Kaikki, paitsi kunnansihteeri Tuhkelo, joka jätettiin kirjoittamaan lehti-ilmoitusta.

Parin päivän päästä Peikko-täti luki ilmoituksen Pahtarovan Sanomista, mietti hetkisen ja tarttui puhelimeen. Hän soitti kunnansihteeri Tuhkelolle ja ilmoitti olevansa heidän etsimänsä uusi postinhoitaja. Alakerran tuvasta oltiin jo remontoimassa työhuonetta, sillä hän oli juuri suorittanut Metsänwartian tutkinnon kirjekurssilla Kierisvaaran yliopistossa. Työhuoneen valmistuttua hän alkaisi pitää siellä Metsänwartian toimistoa, ja kyllähän siinä samassa menisi postikin. Talo myös sijaitsi ihan keskellä Pahtarovaa, joten kaikki vaatimukset täyttyivät kerralla.

Kunnansihteeri Tuhkelo istui ihan hiljaa puhelimen toisessa päässä. Hän oli kuulemastaan niin ällistynyt, ettei saanut sanotuksi sanaakaan. Kuinka ihmeessä saattoikin olla näin hyvä tuuri ja näin nopeasti, lehti-ilmoituksen muste oli tuskin ehtinyt kuivua! Vasta, kun Peikko-täti oli huudellut luuriinsa haloota kolmannen kerran, hän sai hönkäistyksi tädille jonkin lähestulkoon järjellisen vastauksen.

Niinpä jo samalla viikolla piti Pahtarovan kunnanhallitus jälleen yhden ylimääräisen kokouksen, jossa valittiin Peikko-täti uudeksi postinhoitajaksi. Samalla päätettiin siirtää postikonttori Peikko-tädin taloon rakennettavan Metsänwartian toimiston yhteyteen, osoitteeseen Sarviharju 23.

Seuraavassa jaksossa ilmestyy kuvitettu reportaasi yhdistetyn Metsänwartian toimiston ja postikonttorin rakentamisesta.

Mauri puurtaa tatissa

Mauri Muurahainen on laittanut hihat heilumaan, ja kun lisänä on muutama ahkera rakennusötökkä Pahtarovan Mörskä & Murjusta, niin alakerran alimmainen kerros onkin jo kalustamista vaille valmis.

Vanhempien makuuhuoneessa on hurmaava vanhanaikainen tapetti, jonka rauhoittava vihreä yhdistettynä ripaukseen kirpakkaa punaista takaa niin rauhalliset unet kuin vauhdikkaan herätyksenkin. (Sanoi Mörskä & Murjun innovatiivinen sisustussuunnittelija Marko Koppis. Kuvaaja ei malttanut odottaa liiman kuivumista, toivottavasti nuo tikkaitten valkoiset klumpit tuosta haalenevat.)

Porraskäytävään Marko valitsi reipasta punapilkullista PolkaDot -tapettia talon omasta mallistosta.

Eteisestä päästään suoraan takana näkyvään ruokasaliin, jonka seiniä koristaa juhlava siniharmaa tapetti, niinikään omaa mallistoa. Kuosin on suunnitellut taiteilija Risto-Matti Rapina.

Joissain kohdissa jouduttiin keksimään erikoisia rakenneratkaisuja. Tästä makuuhuoneesta kuljetaan viereiseen pienen katto- eli lattialuukun kautta. Riippuu siis siitä kummasta huoneesta asiaa tarkastellaan.

Lento-rouva käy joka päivä työmaalla tuomassa rakentajille juotavaa ja pientä purtavaa. Siellä hän käy ajoittain kiivaitakin keskusteluja Markon kanssa, jonka innovatiivisuus lyö välillä rouvaa ns. yli hilseen. Lopulta Marko joutuu tuntosarviaan kiristellen luopumaan kaikkein loisteliaimmista (lue: kalleimmista) ehdotelmistaan.

Tattitaloon ei siis näillä näkymin ole Markon suureksi harmistukseksi tulossa lasiseinäistä hissiä, kyllästetyillä auringonkukan terälehdillä päällystettyjä kylpyhuoneen lattioita eikä yhtään oranssinviolettia seinää.

Tällä vauhdilla Muurahaiset pääsevät ennen juhannusta (mutta minä vuonna?) uuteen kotiinsa. Enää viisi vessaa, kaksi kylpyhuonetta, neljä olohuonetta, viisi porrashuonetta, 17 makuuhuonetta ja yksi parveke jäljellä. Ja niihin kalusteet. Hieno homma!

Keijukirja alennusmyynnistä

Tällä kertaa miniatyyriaddiktia lapsetti tavallista rankemmin. Katselin jo ennen joulua Helsingin kirjakaupoissa kirjaa Keijujen talo sillä silmällä, mutta matkalaukussa ei ollut enää tilaa paksulle teokselle. Viime viikolla bongasin kirjan nettikirjakaupan alennusmyynnistä, ja nyt se on sitten täällä.

Muitakin kirjasta aukeavia taloja on tehty, esimerkiksi tällainen viktoriaaninen kartano.

Vielä olisi markkinoilla iso ja komea saksalainen näyttämökirja, mutta sen hinta on vielä minun kukkarolleni liian kova. Toivotaan, että sekin joutuu alehyllylle jonain päivänä.

Leikkimiseksihän se meni tämäkin ilta, ja tuumasin, että Keijujen talohan sopiikin loppujen lopuksi hyvin murkkujen naapuriksi. Muurahaisten taloremontti seisoi täysin sen aikaa. Seuraavaksi urakka jatkuu ovien asennuksella valmiisiin huoneisiin, printtasin juuri kymmeniä ovia ja luukkuja taloon.

Nyt on molemmat kirjatalot koottu ja kuvattu, jonka jälkeen laitoin ne kirjan mallisina takaisin hyllyyn. Kuvat laitoin albumiin, jotta eivät tuki blogia turhaan.