Miniatyyriaddiktioni alkoi joskus 1980-luvun loppupuolella opiskeluaikoinani Oulun Välkkylässä, kun Peikkoneiti muutti yllättäen kirjahyllyyni. Koska Neidillä ei alkuun ollut kuin vaatteet yllään, piti alkaa valmistaa hänelle huonekaluja ja muita tarve-esineitä. Niin Peikkoneidin kirjahyllyasuntoon alkoi kertyä kaikenlaista kuppia ja purnukkaa.Peikkoneidin huusholli täyttyi hiljalleen tarpeellisista tavaroista, ja hän viihtyi hyvin hyllyllään. Muutin kuitenkin useaan otteeseen, ja joskus Peikko joutui asumaan pahvilaatikossa pitkiäkin aikoja.
Vuoteen 1996 mennessä minusta oli monen mutkan kautta tullut työtön puualan artesaani, joka pääsi Tunturi-Lapin luontokeskukseen määräaikaiseksi asiakasneuvojaksi. Marraskuussa luontokeskuksessa järjestettiin lastentapahtuma, jonka teemana olivat peikot ja keijukaiset. Talon aulassa oli tyhjillään mäntypuinen lasivitriini, johon rakensin vanerista kaksikerroksisen talon Peikkoneidille.
Peikko jäikin sitten taloineen luontokeskukseen pitkäksi aikaa. Sain ajoittain vakavia miniatyyrinväkerryskohtauksia, ja niin taloon ilmestyi vähitellen mm. uusi muuri ja piisi yläkertaan.
Kun Tunturi-lapin luontokeskus laitettiin remonttiin vuonna 2005, joutui Peikkokin evakkoon. Evakkotaivalta jatkui pari vuotta, sen jälkeen hän asui jonkin aikaa meillä olohuoneen nurkassa.
Olen tullut luvanneeksi Peikkoneidille upouuden hirsimökin, mutta siinä saattaa vierähtää vielä vuosia. Onneksi peikoilla on hyvät hermot ja hieman erilainen ajantaju kuin meillä ihmisillä. Ja suunnitteluhan se aina vie talonrakennuksessa eniten aikaa!
Syksyllä 2006 muutimme taas, ja pakkasin Peikkoneidin kalusteet ja muut tavarat siististi laatikkoon. Siitä saakka laatikko on ollut kadoksissa. Miehenpuoli vannoo ja vakuuttaa, ettei ole vahingossa heittänyt laatikkoa roskiin, mutta kun ei sitä vain löydy mistään. Toivotaan, että kamppeet löytyvät, muuten saan tehdä uudet huonekalut. Pikkutavarat lajittelin kaikeksi onneksi eri paikkaan, muuten olisin muutossa hukannut yli 10 vuoden keräilyn tulokset...
